Olen kerta toisensa jälkeen siirtänyt eteenpäin Monon keikka-arvion kirjoittamista. Miksi? Lähdin keikalle aluksi hieman vastentahtoisesti, ei niinkään liittyen itse bändiin vaan henkilökohtaisiin syihin. Vielä keikkapäivänäkin vähän epäilin mitä tästä oikein tulee, kun peilistä vastaan katsoi mustanaamio eteerisen keijuttaren sijasta. No aivan hyvä siitä tuli.
Ensinnäkin, voiko illasta tulla huono kun heti alkuun makeileva narikkasetä laskee käteeni Nosturin parhaan narikkalapun 666 ja iskee silmää. Seura oli parasta. Oranssi Pazuzu oli ihan ok, joskaan ei kovin ajatuksia herättävä, ja hoiti lämppärin pestinsä mukavasti eli ei rokannut kovempaa kuin Mono.
Mono oli vaikuttava. Monon basisti on ihana! Burial at Sea lähetti kylmiä väreitä selkäpiitä pitkin. Lähes koko keikan varsin staattisesti esiintynyt soolokitaristi niittasi loppukeikasta kitaransa maahan ja suorastaan tappoi soittimensa kuten kunnon isänmurhaaja ikään. Vahvaa, harkittua ilmaisua. Diggasin. Lähdin keikalta inspiroituneena ja täynnä energiaa.
Jos jotain keikasta olisin halunnut muuttaa, niin ne suvantokohdissa kovaan ääneen viikonlopun saldoa läpikäyneet kääliöt. Mono ei aplodeista huolimatta soittanut encorea. Kun musiikissa on hienovaraisia nyansseja, pitäisi yleisön olla myös niiden arvoista. Valitettavasti tää ei ihan toteutunut Nosturissa, mutta ehkäpä se ei paikkanakaan ollut täysin Monon veroinen... Kokonaisuus olisi epäilemättä toiminut upeasti vaikkapa Savoy-teatterissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti